Turismia

Julkaistu 27.06.2011

Vietin itsellisen viikonlopun omassa kodissa, taisi olla toinen kerta 6 vuoden aikana. Enpähän alkanut remuamaan vaan laitoin autoa, tutustuin jättikokoiseen autonromuttamoon (mielestäni voisi olla turistinähtävyys), nukuin päiväunia ja katsoin pari elokuvaa, joista toinen ihka oikeassa elokuvateatterissa. Cinematoskooppisen elämyksen jälkeen jäin keskustaan katselemaan ihmisten viikonlopunviettoa, sekin oli kuin elokuvaa olisi katsellut. Jotain joka ei liity omaan arkeen sitten millään.

Madridin keskusta on kuitenkin varsin tuttu, asuinhan samoilla kulmilla 12 vuotta sitten yhden vaihtovuoden verran ja myöhemmin muutaman vuoden suhteellisen lähellä. Kadut, baarit, ravintolat, hostellit olivat kaikki paikoillaan, tosin kaikkien paitsi katujen nimet ja omistajat lienevät vaihtuneet useampaan kertaan. Oli muutamia klassikkopaikkoja jotka olivat säilyneet ennallaan. Talouskriisi näkyy kiristyneenä kilpailuna, ja drinkkipaikkojen mainokset ja sisäänheittäjät vilisivät katukuvassa. Suomalaiselle alkoholistille olisi ollut tarjolla sellaisiakin kummajaisia kuin 2 tunnin happy hour, ”barra libre de cerveza” eli kahden tunnin ajan niin paljon olutta kuin haluaa, 5 euroa. Tämä siis viikonloppuna prime time-aikaan! Hinnat ovat näköjään tippuneet rajusti muutamassa vuodessa.

Outoa oli katsella kadulta ravintolan ikkunasta sisään ja nähdä pariskuntia ja kaveriporukoita syömässä ja viettämässä sellaista elämää, jota itsekin on ammoisina aikoina elänyt. Nyt sen vain näki ulkopuolelta ja ulkopuolisena, ihan samalla tavalla kuin turistina tallatessaan jonkun tuiki tuntemattoman kaupungin katuja ja tiiraillen paikallisten tapaa viettää vapaa-aikaansa.

Oudointa tässä oli se että samalla kuitenkin tallailin kotikaupunkini katuja, paikassa jossa olen elänyt yhteensä yli 5 vuotta, olin hyvin varma siitä etten voin vahingossakaan törmätä yhteenkään tuntemaani henkilöön. Olin todellakin kuin turisti vaikka en ollut matkannut yhtään mihinkään.

Kategoriat: Muut. Suljettu

Plan B

Julkaistu 5.06.2010

Näin pienen lapsen vanhempana voi ajatuksiin tulla kaikenmaailman katastrofeja, joiden vuoksi lapsen tulevaisuus voisi olla vaarassa. Varsinkin kun täällä Espanjassa lapsen perhe on varsin pieni, ja se mahtuu kokonaisuudessaan yhteen henkilöautoon isovanhempineen, täteineen ja setineen päivineen. Sellaisella lastilla kun ajaisi riittävän pahan kolarin niin jäisi lapsi vallan ilman huoltajaa, ei koko maasta sellaista löytyisi.

Eilen käytiin kaksistaan autolla lähikylässä ostoksilla. Menomatkalla kauhistuin kun huomasin että olemme molemmat samassa autossa, ja pienillä kiemuraisilla kyläteillä kolarin mahdollisuus ei ole aivan pieni. Joku traktori kurvaisi kaarteessa eteen niin se voisi olla siinä, se meidän elämä. Entäs lapsi?

Jäljelle jäisi lapseton sinkkutäti ja isoäiti, joka on ehkä vähän liian iäkäs hoitamaan sataprosenttisesti pientä vipeltäjää seuraavat 16 vuotta. Tai no, eihän se vipellä enää samalla tavalla muutaman vuoden päästä, mutta silti. Täti taas on valinnut toisenlaisen elämäntavan, johon kyllä kummipoika mahtuu enemmän kuin upeasti, mutta täyshuoltajuus voisi olla aikamoinen elämäntavanmuutos 45-vuotiaalle yksityisyrittäjälle.

Omasta mielestäni paras vaihtoehto olisi, jos joku omista lapsellisista sisaruksistani kasvattaisi Aleksin, jos me molemmat biologiset vanhemmat lakkaisimme olemasta, tai olisimme muuten kykenemättömiä huoltajuuteen. Perhettä, sukua ja serkkuja löytyy pitkin maata, ja infrastruktuurikin olisi valmiiksi kunnossa. Ja valmis lapsiystävällinen koti. Tästä en ole tosin kenenkään kanssa vielä puhunut, ja sisaren lisäksi täytyy haastatella avio-/avopuolisokin. Ei se ole itsestään selvää, että haluaa tai voi ottaa huollettavakseen tuosta noin vaan jonkun toisen lapsen.

Niin että tässä pitäisi varmaan ryhtyä toimimaan samalla tavalla kuin asioistaan kunnolla huolehtiva valtiojohto: ei kaikkia munia samaan koriin kun matkustetaan autolla tai lentokoneella.

Kategoriat: Aleksi. 3  kommenttia

Liika on liikaa

Julkaistu 25.01.2010

Olen ollut viimeiset päivät taudissa, kurkusta tulee epämääräistä tavaraa vaikka räkätauti ei olekaan nykyistä tilaa edeltänyt. Kummallista. Omituista on myös se, että vaikka en ole yli kuukauteen käynyt kuntosalilla, ja välissä on ollut joulupyhät herkutteluineen päivineen niin paino sen kun laskee. Olen kuitenkin löytänyt näille yhteisen tekijän.

Tuijotettuani 2-vuotiaan poikani kanssa viimeisen viikon aikana Teletappeja, sitä samaa ”Tappileipää”-kohtausta keskimäärin 2-3 kertaa päivässä, ovat aivot tästä surkastuneet. Elimistö poistaa sitten kehosta turhan kuona-aineen eli kuolleet neuronit. Lapsuuden kammo siitä että kurkusta tuleva tumma aines on jotain muuta kuin räkää on tullut todeksi. Puntarin mukaan näyttäisi vauhdin olevan luokkaa 70 g viikossa.

Tämä selvittänee myös viimeaikaiset uudet ilmiöt arkielämässä. Suihkussa joskus innostun niin meditoimaan niin että ajatuksiin uppoutuessa unohdan tuliko hiukset pestyksi vai ei (kts. http://www.tapas-blogi.com/archives/186). Toissapäivänä suihkutuksen jälkeen tästä ei ollut kuitenkaan epäselvyyttä: kuivaussessiossa pyyhe epäilyttävästi ”rahisi” ja ”paukkui”, ja siellähän ne shampoot olivat vielä nätisti hiuksissa. Teletappi-dementia iskee ennenäkemättömällä teholla.

Vielä ennen kuin ilmiön vaikutus yltää limbiseen järjestelmään olisi tarkoitus pistää pystyyn hanke ja facebook-ryhmä, jossa näihin julkaisuihin vaadittaisiin kolmiomerkit ja kielto myydä tai vuokraa tuotetta yli 5-vuotiaille. Vielä toivoisin jakelijoiden lisäävän takakanteen maininnan että suuret annostiheydet saattavat aiheuttaa muistihäiriöitä, henkistä tyhjyyttä sekä laukaista autonomisen lobotomian.

Pysykää erossa näistä tuotteista. Ne ovat vaarallisia.

Kategoriat: TAPAturmat. 1 kommentti

Turvatonta

Julkaistu 22.01.2010

Lapsen kanssa iltakävelyltä palatessa kävi mielessä että mitä tapahtuisi, jos olisin unohtanut avaimet kotiin, ja kännykkäkin olisi jäänyt sinne työpöydälle ulos lähtiessä. Estrella on juuri tänään iltamyöhään töissä eikä tule varmaankaan ennen puoltayötä, ja portinvartijankin työvuoro on päättynyt pari tuntia sitten.

Anopilta ja Estrellan siskolta löytyisi kyllä vara-avaimet, mutta eihän minulla ole heidän puhelinnumeroitaan. Liekö niitä löytyisi puhelinluettelostakaan tai numerotiedustelusta. Entäs jos soittaisin jollekin kaverille, tutulle tai tutun tutulle… Siinä sitten pikkuhiljaa karmea totuus minulle valkeni: en muista kenenkään puhelinnumero ulkoa!

Tai no muistan muutaman, kuten kolme omaa numeroa viidestä. Ja sitten neljä numeroa Suomeen, keskimäärin kolmen ja puolen tuhannen kilometrin päähän. Se ei paljoa lohduta, jos näilläkään henkilöillä ei ole espanjalaisten tukihenkilöitteni yhteystietoja. En siis muista ensimmäistäkään espanjalaista puhelinnumeroa ulkoa, en edes sitä numerotiedustelua.

Joten aika ohraisesti olisi käynyt tuossa tilanteessa. Pitäisi keksiä jotain tuollaisen varalle – ei se ole kovankaan työn takana unohtaa kännykkä tai avaimet, ja on vain ajan kysymys milloin ne jäävät molemmat samalla kertaa.

Voisi olla turhaa yrittää painaa mieleen kolmea neljää tärkeintä numeroa, ja vielä turhempaa olisi kirjoittaa niitä millekään paperille muistiin. Jos puhelin voi jäädä kotiin niin takuulla kaiken maailman lippuset ja lappusetkin sinne jäisivät. Pitäisikö numerot tatuoida vaikka kantapohjiin? Nykyään tosin numerotkin vaihtuvat tuhka tiheään, ainakin työpaikkaa vaihtaessa, ja tuskallista olisi istua tatuoijan operoitavana muutaman vuoden välein (ja jalkapohjiin tatuointi on käsittääkseni vielä hirmu kivuliasta).

Lopulta keksin keinon: muista kyllä omien kotisivujeni osoitteen, joten kopioin sinne nettiin ne tärkeimmät puhelinnumerot. Nettiyhteys nyt joltain naapurilta kuitenkin löytyy, kun ikkunaan koputtaa ja kysyy. Joten ongelma on ratkaistu sillä ehdolla että lähistöllä on joku, jolla nettiyhteys, hidas kännykkä-sellainenkin käy.

–

Sitten olisi vielä toinen varatoimenpiteisiin liittyvä asia hoidettavana. Nimittäin Suomi-turneella tai sieltä palatessani olen kadottanut varalasini. En näe ilman rillejä käytännössä mitään, en edes omia sormia (ellen pidä niitä alle 15 cm päästä nenästä).

Niin että jos Aleksi vielä sattuisi suutuspäissään lyömään isänsä lasit tanakasti tanneriin, tuhannen palasiksi, juuri sillä kertaa kun olen unohtanut avaimet ja kännykän kotiin niin hukka meidät perisi. En pystyisi lukemaan niitä tärkeitä puhelinnumeroita siltä kahden tuuman näytöltä, ja pitäisi kai pyytää jotain poliisia viemään meidät jonkin kuivaan paikkaan, ja vielä hankkimaan pojalle vaihtovaipat ja maitoa. Siinä sitä sitten köllöteltäisiin putkassa odottelemassa että viranomaiset etsintäkuuluttavat avovaimon tai anopin, jotta saataisiin ilman väkivaltaa asunnon ovet auki. Tai sitten kutsutaan paikalle vielä palokuntakin, joka voisi moottorisahoin ja kompressoripihdein pistää oven sellaiseen kuntoon, että vuokraisäntä muistelisi sitä vielä eläkepäivillään. Ellei sitten jo ole eläkkeellä… no sitten hänen poikansa tai leskensä voisi muistella niitä menneitä aikoja kun poliisit ja palokunta kävivät hajottamassa paikat ja vielä pyynnöstä. Ei sitä enää mutta kyllä sitä silloin ennen vanhaan osattiin.

Kategoriat: TAPAturmat.  Ei kommentteja

Kouluista ja koulutuksesta

Julkaistu 18.01.2010

Lapsi osaa laskea kahdella kielellä kymmeneen ja laulaa ”Paljon onnea vaan”. On siis aika miettiä minkälaiseen opinahjoon pojan tulisi mennä. Vaikka varsinaisen koulun alkamiseen on vielä 4,5 vuotta, täytyy sitä kuitenkin ajatella jo nyt. Mietityttää tosin, että haluaisinko laittaa lastani päiväkotiin, johon pyrkii niin paljon lapsia että karsintahakulomakkeessa kysytään minkälainen oli lapsen synnytys (alatie vai keisarinleikkaus), annettiinko lisähappea tai elvytettiinkö, mikä oli syntymäpaino ja niin edelleen. Tai että samaisen päiväkodin tiedotustilaisuudessa joku vanhemmista kysyy, että kuinka monta prosenttia oppilaista saa ensisijaisesti hakemansa korkeakoulupaikan valtakunnallisissa tasotesteissä. Hei haloo! Kyseessä on 3-5 vuotiaat lapset, ja nyt jo kysellään että mitkä ovat sitten näiden taaperoiden opiskelumahdollisuudet 13-15 vuoden kuluttua.

Lähistöllä on vain yksi julkinen (perus)koulu, loput ovat yksityisiä, joukossa aika monta koko Espanjan top 100 koulua. Ajatus keskivertoa paremmasta koulusta kiehtoo kiehtoo, sillä koulutukseen ei täällä ole viimeisten 80 vuoden aikana merkittävästi panostettu. Opetuksen ja varsinkin koululaitoksen laatu ei siten ole ihan samalla tasolla kuin mihin PISA-menestyneen koululaitoksen läpikäyneenä voisi olla tottunut. Esimerkkinä mm. se että englantia täällä opiskellaan paljon enemmän kuin vaikka Suomessa, mutta käytännössä kukaan ei sitä opi 13 vuodessa edes välttävästi. Joten puheen ymmärtämisen ja tuottamisen saavuttamiseksi lapset täytyisi 8 tunnin koulupäivän jälkeen vielä iltaisin yksityisille lisätunneille tai lähettää kielikylpykesäleireille ulkomaille.

Tämä olisi mielestäni melkoista ajanhukkaa: opiskella tuhansia tunteja ihan turhaan jotain ainetta, jota ei sitten kuitenkaan opi kuin teoriassa. Pääasia on osata hommat teoriassa ja paperilla, sillä ei ole lainkaan merkitystä että osaako tätä kieltä sitten käyttää.

Ja muutoinkin koulunkäynnin tarkoitus tuntuu olevan kurssien läpäiseminen ja ministeriön asettamien asiasisältöjen ulkoa oppiminen. Ei ole keskeistä kehittyä kriittiseksi ja autonomiseksi tiedonhakijaksi tai osata oikeasti soveltaa oppimaansa, puhumattakaan siitä että nuorella olisi hyvä itsetunto, sekä terve halu oppia ja kehittyä läpi koko elämän. Tärkeintä on saada kokeesta hyväksytty arvosana ja näin välttää ehdot. Ja useimmiten nuorille ja erityisesti heidän vanhemmilleen opiskelemisen tärkein motivaatio on saada parempipalkkainen työ – ei itsensä kehittäminen, ilmiöiden ymmärtäminen tai sivistyksen taso.

Tästä huolimatta läpipääsy ei ole kirkossa kuulutettu, vaan hylättyjen arvosanojen yleisyys kaikilla oppiasteilla huolestuttaa. Oli vika sitten opettajissa, resursseissa, oppilaiden asenteissa tai väärin asetetuissa mittareissa, joku systeemissä mättää. Ja vieläpä koulunkäynnin keskeytys on täällä Euroopan toiseksi yleisintä: jopa 25% 18 vuotiaista on lopettanut koulunkäynnin käymättä läpi ensimmäistäkään toisen asteen koulutusta (vrt. ammattikoulu tai lukio).

(Tähän väliin on pakko mainita, että Espanjassa useat korkeasti koulutetut jäävät alle maagisen ”tonni kuussa käteen” -rajan vielä 5 vuotta valmistumisen jälkeenkin. Parhaimmillaan henkilöt, joilla on jopa kaksi erinomaisin arvosanoin suoritettua loppututkintoa, tienaavat alle tonnin kuussa. Eli ei se työelämäkään oikein arvosta tätä koulutusta.)

Koulujärjestelmä uudistettiin 1990, ja nykyään se on varsin samankaltainen suomalaiseen verrattuna:

  • 0-3 v: lapsen koulutuksen ensimmäinen jakso (päiväkoti). Lapsi aloittaa päiväkodissa n. 4 kk iässä, yleensä siis melko pian äitiysloman loppumisen jälkeen. Käytännössä vain köyhimmät (yleensä työttömät emigrantit) saavat ilmaisen päivähoitopaikan, muut joutuvat menemään yksityisille, joilla kuukausimaksut vaihtelevat 400-600 euron välillä.

    Merkillepantavaa on että jo 0-vuotiaden päiväkoti luetaan mukaan koulujärjestelmään, ja jo 1-vuotialle on asetettu erilaisia virallisia tavoitteita oppimisen ja kehittymisen suhteen.

  • 3-6 v: toinen jakso (esikoulu). Luonnollisesti nämä kaksi ensimmäistä jaksoa eivät ole pakollisia, ja niiden sisällöt pitäisi olla suurin piirtein samat, mutta jostain syystä suurin osa päiväkodeista ei pidä sisällään esikoulua. Joten meilläkin tarha tulisi vaihtumaan viimeistään vuoden päästä. Harkitsemme vaihto jo kuitenkin nyt, sillä olemalla saman laitoksen päiväkodissa voi saada varmemmin paikan esikoulusta ja sitä kautta mahdollisuudet päästä varsinaiseen kouluun myös paranevat.

    Pienenä erona suomalaiseen järjestelmään, että jo neljävuotiaiden esikoululaisten oppikirjahankinnat saattavat olla yli 400 euroa vuodessa – ja nehän on pakko hankkia, joten tämä menoerä täytyy vielä lisätä 4.000-6.000 euron vuosimaksuihin.

    Ja vielä että tästä eteenpäin koulua on vähintään40 tuntia viikossa, esikoulusta ainakin peruskoulun loppuun saakka.

  • 6-12 v. ala-aste / kansakoulu
    On julkisia kouluja, yksityisiä ja sitten vielä osittain valtion tukemia yksityisiä kouluja. Hyviin kouluihin on kova kilpailu, oli kyseessä sitten minkä tyyppinen koulu tahansa.

    Toinen anekdootti: koska asuinpaikan läheisyys kouluun vaikuttaa oppilaiden karsinnassa, jotkut vanhemmat väärentävät virallisen kotiosoitteensa saadakseen enemmän pisteitä tuossa karsinnassa. Ja toiset vanhemmat saattavat palkata jopa yksityisetsiviä paljastaakseen näiden huijareiden todelliset kotiosoitteet, jotteivät heidän lapsensa pääsisi etuilemaan aiheettomasti prioriteettilistoilla.

  • 12-16 v. yläaste / oppikoulu
  • Tämän jälkeen vaihtoehtoina toiseen asteen opinnot tai lukio (16-18 v) tai hypoteettinen työelämä – mistä sitä töitä saisi ilman koulutusta, kun työttömyysaste lähentelee jo nyt huikeita 20%. On merkillepantavaa että tästä huolimatta neljäsosa nuorista on hylännyt pulpetit ja luokkahuoneet täytettyään 18 vuotta.

Mutta nyt siis kouluja katsastamaan. Tai ei vielä kouluja vaan noita esikouluja, joiden kautta suosittuihin kouluihin voi päästä sisään.

Eilen käytiin vierailukäynnillä koulussa, joka on ollut ihan kärkisijoilla pidemmän aikaa, ja 10 vuotta sitten avasivat myös lastentarhan ja esikoulun lähistölle. Fasiliteetit ovat huikeat, lähtien tietokone- ja musiikkiluokista, kolmesta jumppasalista sekä omasta uimahallista. Ja lisähintaan saa bussikuljetuksen – koululla kun omat bussitkin.

Anekdootti: olette varmaan nähneet joskus sellaisia nimilistoja, joissa on oppilaiden nimiä ja heidän erikoisruokavalioitaan tai allergioitaan. Tämän koulun uimahallissta oli vastaanvanlainen lista, jossa oli mainittu oppilas oppilaalta minkälaisia korvatulppia kukin voi tai haluaa käyttää: vaihtoehtoina vahaa, silikonia, vaahtomuovia, hybridejä ja ties vaikka mitä.

Lisäksi 4. Ikävuodesta eteenpäin puolet opetuksesta on englanniksi (natiiviopettajat). Peruskoulun puolella löytyy kaksi
valaistua jalkapallokenttää tekonurmella, 25 m uima-allas, 3 tenniskenttää, yhdeksän koripallokenttää, tanssi- ja karatesalit, jumppasalit ja niin edelleen.

Näistä järjestelyistä ja melko suolaisista hinnoista huolimatta (6.700 e/vuosi, ilman oppikirjoja ja muita materiaaleja) ryhmäkoot ovat mielestäni melko suuria.

  • 0-2 v: 14 lasta
  • 2-5 v 20
  • 5 v. eteenpäin 24 lasta per ryhmä

Tästä voi päätellä että kuinka suuria ryhmiä tavallisissa kouluissa sitten on. Avovaimo kun kävi ala-astetta niin luokalla oli nelisenkymmentä oppilasta.. Niillä joilla on kokemusta lähiopetuksesta tietävät että 40 alle 10-vuotiasta lasta on ihan järjetön määrä yhdelle opettajalle. Nykyään maksimi on tietääkseni vähän yli 30.

Niin, tällaisia kouluja on muutama tässä ihan lähistöllä, ja sitten ne muut vaihtoehdot ovat noin puolta halvempia. Mietitään sitten että laitettaisiinko lapsen koulutukseen vähän enemmän vai ei – kai sitä mieluummin siihen sijoittaisi kuin esim. uuteen autoon tai omistusasuntoon.

Kategoriat: Purnaus ja TAPAkulttuuri. 1 kommentti

Lämmön mittausta

Julkaistu 22.06.2009

No niin, muutto on saatu 80% hoidettua, vielä pitäisi saada kaikki ripustettava paikoilleen. Puuttuvat siis verhot, taulut ja matot (joita ei tosin ripusteta vaan ihan perinteisesti asetellaan lattialle).

Olen muuttanut elämäni aikana 26 kertaa ja asunut 21 eri osoitteessa. Kaikkiin aiempiin muuttoihin verrattuna tämän on ollut kyllä kaikista raskain ja stressaavin. Syystä että nyt muutti yhden sijasta 3, ja samaan aikaan piti synkronoida asunnonhankinta, muutto, päiväkodin etsintä, ja tietty päivätyö. Aikaa pakkaamiseen ja purkamiseen ei kauheasti ollut, joten käytettiin lähes täyden palvelun muuttofirmaa, joka siis purki kalusteet, pakkasi kaiken, kantoi autoon, ja toisessa päässä sitten koko ruljanssi toisin päin. Tosin tavaroita eivät paikoilleen asetelleet, sillä esim. uuden asunnon keittiön kaappitila oli sen verran erilainen, ettei välttämättä samaa logiikkaa voinut millään käyttää.

Tästäkin huolimatta muutto oli siis raskas. Muuttofirma oli arvioinut hommat alakanttiin, josta johtuen pakkaaminen saatiin valmiiksi 6 tuntia aikataulusta jäljessä. Kello 23 illalla saatiin kaikki asunnosta ulos, jonka jälkeen söin pari leipää lounasiltapalaksi ja hyppäsin kiireesti auton rattiin kellon näyttäessä lukemaa 20 yli yhdentoista.

Edessä oli taipale Madridiin, 636 km joka on noin 6 tunnin ajomatka. Perillä minun pitikin olla vähän kuuden jälkeen, sillä autosta piti purkaa pari matkalaukkua, käydä suihkussa, vaihtaa vaatteet ja olla ennen klo 8 lentokentällä, sillä seuraavana aamuna oli Pohjois-Espanjassa pari tärkeää tapaamista.

Ihan nukkumatta koko yön ajomatka ei meikäläiseltä onnistu, joten mietitytti että mitenköhän tässä nyt ehditään. Matkaan menee pienillä yöunilla helposti yli 7 tuntia, ja aikaa oli vain reilu 6. Kiireen lisäksi päälle iski melkoinen haikeus: kolmen ja puolen vuoden asumisen jälkeen oman kodin näkeminen typötyhjänä ja oven kiinni painaminen viimeistä kertaa tuntui melkoisen suurelta muutokselta. Tippa silmässä auton rattiin, mittari sataan kolmeenkymppiin ja baanalle.

Neljä kertaa jouduin pysähtymään: tankkaamaan, kaksi kertaa nukkumaan (yhteensä 35 min) ja vielä kerran piti stopata keskellä moottoritietä kun silmiä kirveli väsymyksen vuoksi niin hitosti, etten enää kyyneltulvan takaa ja siristelyjen lomasta nähnyt tietä. Ja oli vielä yökin. Pidin kuitenkin huolta ettei vauhti tippuisi alle 130:n (silloin kun se on kutakuinkin sallittua) ja perille pääsin tasan kello 6.00, MEWin Comforting Soundsin soidessa taustalla. Se taisi pureutua johonkin syvälle aivojen muistisolukkoon, tämä kappale yhdistettynä edellisen elämänvaiheen ja Barcelona-kauden taaksejättämiseen.

Auton purku, nopeasti punkkaan nukkumaan 30 min ja sitten taas ylös ja kentälle. Ensimmäinen palaveri meni ihan hyvin ja tolkuissa oloissa, mutta lounaan jälkeen väsymys iski niin pahasti että nuokuin ravintolan terassilla nojaten käsivarteen (omaani) pitäen silmiä kiinni aurinkolasien suojassa. En kuitenkaan pystynyt kunnolla torkahtamaan edes 5 minuuttia, joten kun saavuin seuraavaan tapaamiseen ei puhe enää kunnolla luistanut, ajatuksesta nyt puhumattakaan.

Jostain sitä sai sen verran energiaa kaivettua että itse tapaaminen loppuasiakkaan kanssa menikin vallan sutjakkaasti ja hyvällä rennolla meiningillä, ainakin omasta mielestäni. Eikä kukaan tuijottanut minua hämillään tai vaivautuneena, joten eiköhän se mitä suusta tuli pysynyt normaalin käytöksen ja liiketapaamisprotokollien rajoissa, Luulisin. Ja toivon.

—-

Sillä aikaa kun nuokuin Baskimaassa ravintolan terassilla lähes katatonisessa tilassa, muuttofirma puskee töitä Madridissa ja kantaa laatikoita asuntoon. Siellä Estrella siskonsa kanssa koordinoi miesten työskentelyä siihen saakka kunnes mummolasta tulee puhelu joka katkaisee hommat. Isoäiti oli avannut asuntonsa oven ja mennyt rappukäytävään jotain asioita toimittamaan… ja 3 sekunnin päästä takaa oli kuulunut oven iloinen kolahdus sen mennessä kiinni. Aleksi kun on oppinut sulkemaan kaikki näkemänsä ovet, ja tällä kertaa hän sulki mummonsa ulos itse jäädessään asuntoon.

Alkoi hirveä huuto, lapsi kun ei ole ollut 100% yksin vielä koskaan. Ovea ei saatu naapurilla olleella vara-avaimellakaan auki, sillä täällä on sellaiset lukot että jos avain on jätetty sisäpuolelle lukkopesään, silloin ei mikään juuri auta.

Estrella ja siskonsa hyökkäävät autoon ja ajavat paniikkitunnelmissa mummolaan. Matkalta soittavat kysyäkseen miten lapsi voi, ja naapuri yrittää selitellä parhain päin että joo, ei sieltä enää mitään kuulu, kai se on ”nukahtanut”… pahimmat aavistukset valtaavat parikaksikon mielikuvituksen, ja auton vauhti sen kun kiityy…

Perille päästyään rappukäytävässä on läjä naapureita, huolesta lähes sekaisessa tilassa oleva isoäitin, ja lapsi jatkaa huutamista oven takana (sinällään hyvä merkki siis, ei ole voinut millään teloa itseään tajuttomaksi eikä juoda mitään pesuaineita tms.). Paikalle soitetaan palokunta joka voisi teloa oven auki.

Tässä kohtaa luonnon omat menetelmät tulevat avuksi. Jokin käsittämätön äiti-refleksi iskee päälle, ja nainen jota normaaliolosuhteissa huimaa katsoa ulkopuolisena lasten karusellin pyörimistä ottaa ja kiipeää naapurin keittiön terassilta toiseen asuntoon. Kyseessä on 5. kerros ja reitti jota en itse tekisi ellei ladatulla aseella uhattaisi. Estrella siis vääntäytyi uhkarohkeasti räystäitä ja muita epämääräisiä tukia myöten mummolaan, ja Aleksi rauhoittuu muutamaa sekuntia myöhemmin.

Estrellalta meni jalat alta vasta stressin ja tilanteen lauettua, paikalle tulleet palomiehet jo olivat soittelemassa ambulanssia paikalle mutta urhoollisesti tästä kieltäytyi, ja kyllä se olo siitä vajaassa tunnissa tasaantui. Sitten takaisin uudelle asunnolle koordinoimaan.

Niin että tällaisia meille tapahtui meidän muuttopäivänä.

—-

Uudessa asunnossa ei näy missään mittaria joka kertoisi ulkolämpötilan. Vanha jäi muuttohässäkässä edellisen asunnon parvekkeelle, ja uutta ei olla vielä ehditty hankkia.
Mutta kai lämpöä voi mitata karkeasti myös laskemalla aikaa. Tänään määrittelin kohtuullisen mukavan lämpötilan seuraavalla tavalla:

Astu suihkun tai uimareissun jälkeen märällä jalalla parvekkeelle. Lattialle pitäisi jäädä tuttu kuvio varpaista ja jännästi muotoillusta jalkapohjasta (ellei sitten ole kyseessä lattajalka).
Jos jälki näkyy vielä 15 sekunnin päästä, ei ole tarpeeksi lämmin. Samassa lämpötilassa (ja kosteusarvoissa) myöskin vaatteet kuivuvat kipsakkaasti. Vettä valuvat uimahousut ovat rutikuivat alle tunnissa, ja tämän jälkeen ne voi taas pistää jalkaan ja painua takaisin pihalle uima-altaaseen polskimaan.

–

Jos joku olisi meille sanonut että taloyhtiöön kuuluu altaan, tenniskentän (tai siis sitä paljon pienemmän padel-kentän) ja kuntosalin lisäksi myös oma kissanpentu, en olisi odottanut kahta viikkoa että josko olisi vastaan tullut vielä parempia asuntoja. Kissa viettää aikaa sisäpihan portin vieressä, ja joku naapureista hankkii sille ruoat, joilla taloyhtiön perulainen portinvartija sitä joka päivä ruokkii.

Eh, melkoista elämänlaatua että saa silitellä kattia aamuin illoin mutta joku muu hoitaa ruokinnan. Mielestäni ihan hyvä diili. Kissa on vasta kolmen kuukauden ikäinen, emonsa hylkäämä mutta erittäin ihmisrakas ja tietty leikkisä. En valita.

Kategoriat: TAPAturmat ja Muut. 2  kommenttia

Past Archives