Kyllästyin hard-koodaamaan blogia HTML:nä joten siirryin tällaiseen helpommin ylläpidettävään järjestelmään. Silloin kuin näitä hommia aloittelin ei näin hienoja systeemejä ollut vielä saatavilla, mutta nyt siis olen päivittynyt 2000-luvulle. Importoin samalla vanhat postaukset tänne (samoilla skripteillä millä tein saman homman Kafkakoskellekin).
Suomessa tuntuu poliittisessa elämässä yhä elävän legenda työmiehen riistämisestä ja kapitalistiherrojen ahneudesta, ja tässä kurjuudessa meitä sitten auttavat ammattiyhdistysliitot. Niiden asema Suomessa on maailmanlaajuisesti nähtynä kai aika vahva, välillä jopa parlamentarismin rajoja rikkova. Hyvä niin, on työajat, sopimukset, työvaltuutetut, välineet ja kanavat hoitaa asioita jos niihin ollaan tyytymättömiä, ja aina löytyy jokin taho joka auttaa jos tai kun yrityksen johto ei tunnu ymmärtävän, ettei tällainen peli nyt oikein käy päinsä.
Ei täällä. Käsitteet työaika, ylityö, ylityökorvaus, vapaapäivä, vuosilomat tai viikonloppu ovat häilyviä termejä jostain keskiajalta kun vielä kirkko sentään saneli milloin töitä piti tehdä tai ei. Tässä on viime viikonloppuina oltu töissä jos ei ihan offiisissa niin sitten kotoa käsin on jotain tarvinnut tehdä. Eräskin maanantai-aamu lopettelin kiireellistä hätäprojektia kello 4 aikaan aamulla, kun lähes koko tiimi oli tehnyt hommia lauantain ja sunnuntain. Viikkoa myöhemmin vielä pahemmassa pinteessä oleva työkaveri lähetteli vielä sähköposteja kello 05:20, ja muutamaa tuntia myöhemmin aamuyhdeksältä oli taas toimistolla. Taas oli niin kiireellinen projekti että.
Eihän se mitään, ainahan pienessä yrityksessä saattaa tulla odottamattomia tapahtumia, jotka täytyy hoitaa hetimiten. Mutta jos tällaista hommaa on jatkunut kuukausikaupalla eivätkä 50-70 tunnin työviikot eivät tunnu johtoportaalle riittävän niin eiköhän silloin vika ole jossain muualla kuin suorittavalla tasolla. Siis tuolla yläkerrassa (en viittaa nyt tuohon katoliseen kirkkoon enkä ylimaallisiin olentoihin). Liian monta rautaa yhtä aikaa tulessa, eikä riittävää priorisointia osata tehdä.
Ylitöistä annetaan periaatteessa vastaava määrä vapaa-aikaa/päiviä, mutta nyt jouluna ei taas “kauhean kiireellisten ja huipputärkeiden” projektien vuoksi voi pitää edes vuosilomia kun viikonloppujenkin ovat vähän niin ja näin. Eli vaikka pääsenkin käymään jouluna Suomessa niin etähommia on pystyttävä tekemään. Vapaapäiviä ei saa (kukaan) edes noille kolmelle välipäivälle. Saas nähdä että ollaanko sitä hommissa vielä uudenvuodenpäivänäkin. En ihmettelisi vaikka näin kävisi.
Niin että jos siellä koto-Suomessa joku SAK(tms)-henkilö puhuu työntekijöiden riistosta niin kutsuisin tänne katselemaan vähän tilannetta. Näin se maailmankuva avartuu 
Kolme viikkoa sitten käväistiin viikonloppuna Lissabonissa, kun Estrellalla oli sinne työmatka ja näin saatiin matkat vähän niin kuin puoleen hintaan. Pari tuntia ennen lähtöä tosin alkoi Madridista kuulua uutisia, että isäntä on heikompaan päin menossa, alkuviikon lievä keuhkokuume oli mennyt ohi mutta hengitys alkoi silti vaikeutumaan ja keuhkoista löytyi jonkin verran nestettä. Lääkärit eivät vielä kuitenkaan puhuneet mistään vakavammasta, eikä tilanne näyttänyt myöskään paikalla olevien näkökulmasta kriittiseltä joten Estrellan tahdosta lähdettiin silti matkaan.Sunnuntaina saatiin kuulla sitten kuvausten ja muiden testien tulokset, ja lääkärikin alkoi puhua tunneista tai päivistä. Siispä soitto lentoyhtiöön ja Estrellalle lento ensimmäisellä saman yhtiön koneella Madridiin. Lento saatiin maanantai-iltapäivälle, ja samalla myös Estrella ilmoitti ettei saavu maanantaille buukattuun kokoukseen. Koska tilanne alkoi vaikuttamaan kriittiseltä, täytyi ryhtyä myös valmistautumaan mahdollisia hautajaisia varten. Siksi Tapastelijan matkasuunnitelma pysyi alkuperäisenä ja hän palaisi maanantai-aamuna Barcelonaan töihin (Madridiin ei ollut aamulentoa??!!). Heti kun tilanne vaatisi, hyppäisi hän autoon ja ajaisi Madridiin tuomaan sopivat vaatteet ja muut tavarat, sekä tietenkin itse paikalle tumma puku laukussa.Heti kun kone oli laskeutunut kentälle, puhelin soi ja tuli tieto, että appi oli viimeisen henkäyksensä hengittänyt ja nukkunut kenenkään huomaamatta pois. Siis iltapäiväksi Madridiin, mutta sitä ennen kotiin heittämään juuri päättyneen matkan tavarat kotiin ja pakkaamaan uudet mukaan. Työpaikalle soitto ja kokousten peruutus sekä avunpyyntö, että ehtisikö joku sieltä soittelemaan ja kyselemään lentoja vielä samalle iltapäivälle. Annoin kahden eri luottokortin numerot jotta voisivat saman tien varata ja ostaa jos sopivat lennot löytyisivät.Kumpikaan kortti ei kuitenkaan käynyt, joten kotiin palattuani piti vielä aktivoida kolmaskin luottokortti, jonka avulla lennot sitten saatiin hankittua. Taksilla lentokentälle, ja koko matkan työkavereiden opastamista seuraavan päivän asiakastapaamista varten. Kentällä opastus vielä jatkui, mutta varmuuden vuoksi vilkaisin vähän väliä portille, jotta näkisin milloin portti aukeaa ja pääsisin koneeseen.Yhtäkkiä hälinän seasta kuulin oman nimeni lentokentän kaiuttimista. Kiireen vilkkaa puhelu poikki ja juosten portille, jossa sanottiin että koneen lähtö oli myöhästynyt ja portti muuttunut. Ehdin lopulta koneeseen vievään bussiin noin 10 sekunnin marginaalilla. Koko bussimatkan ja vielä koneessakin työbriiffaus jatkui aina siihen saakka, kun puhelimet todellakin piti pistää kiinni.Tunnin lennon ja tunnin kestäneen ruuhkaisen automatkan jälkeen pääsin perille ruumiinvalvojaisiin. Näissä lämpimissä maissa vainajat tulee haudata mahdollisimman pian kuoleman jälkeen, kylmäsäilytystiloja kun ei ole ollut aiemmin käytössä. Ihan välittömästi tätä ei kuitenkaan kannata suorittaa, sillä eihän sitä koskaan tiedä jos kyseessä olisi ns. valekuolema. On nimittäin käynyt niinkin että maaseudulla lääkärien ulottumattomissa perheenjäsen on todettu kuolleeksi, mutta puolen vuorokauden jälkeen yhtäkkiä herääkin henkiin ja jatkaa eloaan vanhaan malliin. Tästä syystä on parempi odottaa ainakin vuorokausi ennen kuin arkku laitetaan kiinni ja muurataan seinään. (Täällä kun vainajia ei lasketa maahan vaan hautausmaille rakennetaan suuria paksuja seiniä, joiden sisään arkut sitten muurataan).
Luulin että ruumiinvalvojaiset olisivat harras, hiljainen tilaisuus jossa kukin voi jättää mielissään jäähyväiset vainajalle ja ottaa osaa rakkaan menetyksen puolesta. Perille päästyäni huomasin että huone oli täynnä sukulaisia, ystäviä ja naapureita, eikä tuore leski saanut olla hetkeäkään omissa oloissaan tai ajatuksissaan. Kun muutaman kymmenen ihmistä puhuu yhtä aikaa ja ramppaa ees taas niin rauhallisuudesta ei juurikaan voida puhua. Ja yleisesti sanotaan, että ruumiinvalvojaisissa keksitään ja kerrotaan parhaat vitsit.
Vanhan tradition mukaan ruumista ei saisi jättää tämän vuorokauden aikana hetkeksikään yksin, ja lähiomaisten tulisi siis viettää koko yö sairaalan tiloissa vailla yösijaa. Tässä tapauksessa leski kuitenkin antoi järjelle periksi ja suostui lähtemään omaan kotiinsa nukkumaan, sillä takana oli usean vuorokauden heikot yöunet, stressi, väsymys ja suru, sekä edessä vielä hautajaiset sekä kaikkien paperiasioiden hoitaminen. Tässä viimeisessä auttoi kovasti vainajan henkivakuutus, sillä vakuutusyhtiö hoiti kaikki käytännön järjestelyt ruumisautojen vuokraamisista ja muiden hautajaisoperaatioiden hoitamisesta – sekä käytännössä että taloudellisessa mielessä. Perheen ei tarvinnut kuin sanoa missä ja milloin siunaustilaisuus pidetään ja mihin vainaja haudataan.
Seuraavana päivänä väki siirtyi vajaan 300 km päässä sijaitsevaan vainajan kotikylään. Kyseessä on pieni n. 300 hengen asuttama kylä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja ehkä lievästä tapahtumaköyhyydestä johtuen elämän suurista tragedioista otetaan kaikki mahdollinen irti: voivotellaan ja itketään, manataan paha esiin ja toisinaan oikein ryöpytään toisten ongelmissa ja onnettomuuden kohdatessa. Eikä yksityisyyden suojan tai rauhan käsitteitä tunneta.
Kun lesken isä kuoli 94 vuoden iässä muutama vuosi sitten, kylän väki ryntäsi taloon sisään muutama minuutti kuoleman jälkeen. Ja kun omaiset olivat pesemässä ruumista ja vaihtamassa vaatteita, osa porukkaa tunki väkisin sisään vaikka talon käytävillä oli ihmisiä yrittämässä estää heidän etenemisensä. Auki levitettyjen käsien alta konttasivat vängällä läpi, ja tämän jälkeen ei sitten hetken rauhaa annettu. Porukkaa lappasi sisään (tuoden kuraa ja muuta likaa tullessaan), ja suvun jälkien siivoamisen lisäksi vielä tarjoilla joitain murkinaakin siinä samalla. Ja tätä jatkui aamukolmeen. Ja kolme tuntia myöhemmin aamun ensimmäiset virkut olivat jo ovella koputtelemassa tuoden suruvalituksia tullessaan.
Luulisi, että tässä tilanteessa perhe haluaisi olla ihan rauhassa, itsekseen ja keskenään ja käydä läpi tapahtunutta sen sijaan että pitäisi kestitä ja ottaa vastaan jatkuvalla syötyllä sisään tulevia kyläläisiä.
Jotta tämä ei toistuisi, tällä kertaa perhe päätti olla avaamatta lainkaan kylässä sijaitsevan talonsa ovea. Hautaamisen jälkeen “piilouduttiin” sukulaisperheen nurkkiin, jossa syötiin illallinen ja sen jälkeen heti takaisin Madridiin. Kirkon eteen parkatessa olo oli kuin pankkiryöstäjillä: “Pidä auto käynnissä, kohta lähdetään takaisin ja lujaa…”.
Kirkossa leski ei jostain syystä istunutkaan eturiviin lastensa viereen (ja myös arkun viereen) vaan laitimmaiseksi seinän viereen ja toiseen riviin. Muu ydinperhe jäi etupenkiin. En vieläkään tiedä miksi leski näin teki, ehkä kyseessä oli vaatimattomuus tai yritys välttää joutumasta kaikkien huomion kohteeksi.
Traditioon kuuluu, että siunaustilaisuuden lopuksi perhettä edustavat miehet menevät alttarin eteen, ja koko kyläyhteisö käy heidät kättelemässä ja suruvalituksensa välittämässä. Tässä perheessä miehiä oli jäljellä varsin vähän, vainajan kaksi veljeä, joten ydinperhettä edustivat sitten perheen esikoistytär sekä Tapastelija.
Siinä sitten käteltiin koko väen poppoo, ensin miehet ja sitten naiset. Yksi arvokkaan oloinen herra ihan selvästi harkiten skippasi vainajan tyttären todennäköisesti siitä syystä, että tämä traditiohan ei kuulu naisille. Siinä pieni näyte paikallisesta (maaseudun) tasa-arvokäsityksestä sinne Suomeen: jopa kuoleman kohdatessa naisen paikkaa ja arvoa ei muuteta. Tämä ei tuntunut kuitenkaan asianomaisia haitanneen.
