Tällä viikolla on julmetusti synttäreitä. Rumba alkoi lauantaina, kun Estrellan äiti ja sisko juhlistivat kimpassa samalle viikolle osuvaa juhlapäiväänsä tarjoamalla päivällisen koko perheelleen ja aveceille (=Paco & mä). Ensin käytiin pienessä ja idyllisessä tabernassa, jossa sai mielettömän hyviä pinchoksia (pikkuleipiä, joiden päällä jotain kivaa möhnää, lihaa, kalaa tai juustoa). Ja kuten kuvasta näkyy, viinitarjonta ei ole pahimmasta päästä (huom! kuvan pullot eivät ole koriste-esineitä - nämä terveiset erityisesti Otolle).
Mestan yhteystiedot löytyvät ravintola-listalta.
Tämän jälkeen kävelyä ympäri La Latina-kaupunginosaa, jossa näkyi sodanvastainen aktiviteetti alle 100 metrin välein: vastaan tulleet näyttelijät ja muut taiteilijat pitivät yhä rinnassaan niitä mustia plakaatteja, joissa lukee “No a la guerra”, baarien seinillä näkyi samaa sanomaa välittäviä julisteita, ja useiden asuntojen ikkunoista riippuu vähän suurempia lakanoista samantyyppisin terveisin:
Kuvan alareunassa lehteä lukeva hahmo ei ole elävä.
Sitten varsinaisen päivällisen pariin. Äppäys alkoi kolmelta, ja lopulta poistuimme ravintolasta vähän ennen kello yhdeksää. Illalliselle ei siten ollut minkäänlaista tarvetta.
Niille joita asia kiinnostaa… menu: alkuruoaksi hanhenmaksapateeta ja oliiviöljyllä voideltuja lämpimiä leivänpaloja. Ruokajuomaksi tietty punaviiniä, en ikävä kyllä muista mitä se oli, joku vuoden 1998 Ribera del Duero -crianza. Sitten Hugon varta vasten kehittämä alkusalaatti - eikä sitten aio käyttää samaa reseptiä toiste, ettei uniikkisuus kärsi). Pääruoaksi oli merikrottia (erittäin rumannäköinen kampelatyyppinen kala), ja jälkiruoaksi poikkeuksellisesti kokin itse leipoma kakku. 18 vuoden konditorikokemus maistui, vaikka Riitta-siskoni kotona tehdyt kermakakut vievät kyllä voiton (yleisesti ottaen espanjan ruokakulttuuri voittaa suomen vastaavan monipuolisuudessa, tuoreudessa ja maussa kuus-nolla lukuun ottamatta leivonnaisia ja aamupaloja).
Kakun kanssa tietenkin kuohuviiniä, ensimmäiset 3 pulloa olivat espanjalaista cavaa, ja tämän jälkeen vielä yksi magnum- pullo aitoa shamppista - alkuruokaviinejä lukuun ottamatta juomat nämä tulivat sitten talon piikkiin!!
Tässä vaiheessa kokki oli istuutunut kanssamme pöytään haastelemaan mukavia, ja vähän myöhemmin Hugon reilu vuosi sitten Madridiin tullut veli astui sisään ja tuli tuttavallisesti samaan pöytään. Thomasilla on vaimo ja lapset yhä Argentiinassa, ja olisi kai hänkin sinne itsekin halunnut jäänyt, mutta maan taloudellinen tilanne ei anna siihen mahdollisuuksia. Jollain on pakko elää ja elättää perheensä, ja siksi hänen oli pakko tulla tänne töihin.
Käytännön ongelmana oli se, että hän tuli EU:n ulkopuolelta, ja siksi työluvan saaminen oli hyvin hankalaa. Onneksi hän pystyi tekemään vuoden verran töitä pimeästi, jonka jälkeen (en oikein ymmärtänyt miksi) hän voi työskennellä laillisesti. Vuoden sisään loppuperhekin muuttanee tänne, kun vanhemman pojan koulu saadaan päätökseen.
Mietin, että mahtaa se olla aika rankkaa, kun maan talous ja poliittinen vakaus romahtavat yht’äkkiä sellaiseen kuntoon, ettei toimeentulo ole mitenkään mahdollista, ja on pakko lähtemään kotimaastaan, jättää oma perhe ja olla erossa siitä ainakin pari vuotta. Kolmannella veljellä on itsellään hyvä työpaikka Argentiinassa, mutta hänen pojillaan ei ole siellä minkäänlaista tulevaisuutta, ja siksi myös hän perheineen on muuttamassa Espanjaan.
Nämä esimerkit konkretisoivat Argentiinan tilanteen vakavuuden, sekä myös Espanjan sisäiset ongelmat maahanmuuttajien ja emigranttien suhteen: ihmiset lähes kaikista Latinalaisen Amerikan ja Pohjois-Afrikan maista pyrkivät ensisijaisesti joko Italiaan ja Espanjaan, ja osa sitten koettaa jatkaa matkaa Ranskaan, Iso-Britanniaan tai Saksaan. Mutta kielellisistä, kulttuurisista ja ilmastollisista syistä moni haluaa jäädä Espanjaan, ja sen kyllä huomaa jo katukuvassa.
Takaisin La Pepa-ravintoaan:
Myöhään illalla Hugo toi pöytään omituisen näköisiä pitkiä lonkeroita, joita oli yleisön painostuksesta ihan pakko maistaa. Kyseessä oli pikkuannos paistettuja ankeriaanpoikasia, jotain superhyper-herkkua, joka maksaa 2.000 €/kilo. Onneksi talo tarjosi…
Tämä annos olisi sitten maksanut sellaiset 1.200 vanhaa markkaa.
