Tapas-blogi

Toissailtainen TV-uutisten katselu aiheutti allekirjoittaneessa syviä järkytyksiä ja traumoja, joiden seurauksena usko sivistykseen, hyvään kasvatukseen, toisten kunnioittamiseen ja kristillisiin arvoihin järkkyi pahemman kerran. Kyseessä on aiemmin mainitsemani nuorten järjettömän väkivallan lisääntyminen.

Uutisissa näytettiin kännykän videokameralla kuvattuja otoksia, joiden tekeminen ja levittäminen on siis uusi muoti-ilmiö täkäläisten teinien keskuudessa. Järkyttävin pätkä oli sellainen, missä nämä reilu 12-vuotiaat hyvien perheiden “kiltit pojat”, joille isät ostavat jopa 900 euron kamerakännyköitä palkinnoksi “hyvästä käytöksestä”, houkuttelevat 4-vuotiaan pikkupojan ostoskärryihin, työntävät kärryt kovaan vauhtiin ja ohjaavat ne päin kynnystä, jolloinkärryt kaatuvat nurin ja kyydissä ollut pikkupoika lentää kyydistä pää edellä kivetykselle. Ha-ha-haa, kuuluu videolta, kaverit juoksevat karkuun eikä kukaan käy edes tarkistamassa, pystyykö pikkuinen nousemaan enää koskaan itse pystyyn.

Kun kiinni jääneitä terminaattoreita sitten haastatellaan, sanovat ihan pokkana että tämä on vain leikkiä, jota harrastetaan “kun muutoin on niin tylsää”. Väittävät vielä kunnioittavansa muita ihmisiä ja käyttäytyvänsä hyvin, saavat koulussa hyviä arvosanoja, ja vanhemmatkin luulevat kasvattavansa varsinaisia yhteiskunnan valioyksilöitä. Nämä väkivallanteot kohdistuvat aina heikompiin ja suojaamattomiin yksilöihin: pikkulapsiin, puiston penkillä torkkuviin vanhuksiin, kouluympyröissä heikoimpiin ja erityisesti vammaisiin lapsiin kuten Downin syndroomaa sairastaviin.

Kahdeksankymmentä prosenttia koululaisista sanoo nähneensä tai tietävänsä tällaisesta käytöksestä (siis heikompien hyväksikäytöstä ja kiusaamisesta), ja muistaakseni 70% opettajista on kohdannut uhkauksia tai väkivaltaista käyttäytymistä.

En kehtaa tässä kirjoittaa mitä tuollaisille räkäsakille tekisi mieli tehdä, mutta kyllä tässä yhteiskunnassa on jotain vikaa, jos nuorten arvot ovat tällaisia, vanhemmilla ei ole riittävästi aikaa katsoa lastensa touhujen perään ja varsinkin olen alkanut vahvasti epäilemään ihmisten kykyä sisäiseen ajatteluun, kuvitteluun ja ylipäätään mielikuvituksen käyttöön.

Ennen tätä muoti-ilmiötäkin olen pistänyt merkille, että jotkut saattavat esimerkiksi pitkästyä joutuessaan ajamaan autoa yli 5 minuuttia yksikseen, joten on kaivettava esiin kännykkä ja soitella sillä itselleen puheseuraa jotta ajomatkasta jotenkin voisi selvitä tylsistymättä. Ja milloin olet viimeksi nähnyt yli 3 hengen latinoseurueen (espanjalaisen tai italialialaisen) niin että kaikki olisivat olleet hiljaa yli 10 sekuntia? Tämä on tapahtunut kohdallani vain kerran Helsingissä kun siellä asuvat espanjalaiset osoittivat mieltä Al-Qaidan pommi-iskuja vastaan ja pitivät Tuomiokirkon portailla hiljaisen hetken - ja olivat ihan oikeasti kaikki hiljaa yli 20 sekuntia!

Numeroidina olensilloin tällöin laskeskellut sekunteja että kuinka pitkiin taukoihin täkäläiset pystyvät,enkä ole (tätä yhtä tapausta lukuun ottamatta) koskaan tarvinnut varpaita laskemiseen.

Tämä viihdyttämisen ja melun tarve näkyy kyllä muuallakin. Joskus tuntuu etteivät nuoret voi odottaa linja-autoailman että täytyy kehittää jotain sijaistekemistä: tupakointia, kännykkäpelejä, tekstareita, puheluita tai mp3-soitinta korvaan jotta toimettomuuden ja tylsyyden voisi jotenkin vain välttää. Tästä tulee mieleen ajatus, että onko ihmisillä niin tylsää itsensä kanssa, että aina on jostain ulkopuolelta pakko kehittää jotain tekemistä ja virikettä? Eivätkö omat ajatukset ja mielikuvitus viihdytä tarpeeksi?

Minä tahansa hetkenä voi esimerkiksi arvioida ympäristön visuaalisuutta, värejä ja muotoja. Erilaisia ääniä ja liikkeitä voi rekisteröidä, katsoa pilviä, varjoja, autojen muotoilua, ohi kiitävän polkupyöräilijän liikkeitä, erotella ympärillä olevia hajuja, seurata tuulen riepottelemaan pyyhettä tai mitä tahansa niistä tuhansista asioista mitä ympäristöstään voikaan havainnoida. Olemme vaan niin turtuneita että ehkä suodatamme kaiken “tavallisen” pois. Mutta jos olisimme pieniä lapsia, ja kaikki olisi uutta, seurattavien tapahtumien ja ilmiöiden määrää ei voi laskea, ei vaikka ottaisi ne varpaatkin mukaan.

Ja varsin mielenkiintoista seurattavaa löytyy oman pääkopan sisältä: muistoja menneiltä ajoilta, lapsuudenkodista, kouluaikaisista tapahtumista, kuviteltuja tai todellisia keskusteluja ties vaikka mistä aiheesta ties vaikka kenen kanssa, aina voi palauttaa mieleen elokuvien tai kirjojen kohtauksia, luettujen artikkeleiden argumentteja, musiikkia, laulua, tai melodioita, ja erityisesti muistella omia tai toisten unia. Unissa tapahtuu niin mielettömän hienoja absurdeja asioita joita ei voi lakata ihmettelemästä, että mistä moiset ideat pursuavat. Ja kun vähän aikaa miettii niin sieltähän ne tulevat, samasta paikasta kuin kaikki muutkin ajatukset. Jos nämä unien kahleettomat ideat saisi jotenkin valveilla ollessa käyttöön niin johan loppuisi kaikenmoinen tylsyys elämästä. Eikä tarvitsisi heikompiaan rääkätä ja kiduttaa itsensä viihdyttämiseksi.

Olkoon tämä jonkinlainen maailmanrauhaan pyrkivä julkilausumani.

Tähän samaan ilmiöön liittyy myös toisenlainen teoria. Luulen ja väitän nimittäin, että suuri osa ihmisistä, joita pidetään hajamielisinä unohtelijoina, ovat vain niin omien ajatustensa lumoissa että ulkomaailman realiteetit menettävät merkityksenä, ja ulkopuolisen silmin käyttäytyminen saattaa vaikuttaa mielipuoliselta. (Tässä vaiheessa täytyy kiittää kaikki niitä, jotka ovat jaksaneet tätä sepostusta lukea tänne saakka - sori, puheripuli iski eikä tästä tahdo tulla millään loppua - pitäisikö hakea puukko, kuten kotipuolessa on tapana sanoa kun kaverin tortunvääntö toiletissa sen kun jatkuu ja jatkuu…)

Hajamielisyyttä on ilmennyt ainakin sellaisissa ihmisissä, joiden ajatukset ovat yleensä jossain aivan muualla kuin tässä hetkessä. Essi-siskoni on nuoresta iästä huolimatta harjaantunut tässä lajissa varsinaiseksi A-luokan yksilöksi. Ei ole kerta tai kaksi kun tärkeät tavarat ja asiat unohtuvat - onneksi 8 tuntia uunissa ollut korvapuusti ei aiheuttanut hiiltymisen lisäksi muita reaktioita. Yhtenä bravuurina mainittakoon kouluun lähtö ilman kenkiä, ja että tämä hän huomasi vastajonkin aikaa odoteltuaan hissiä (ehkä siinä oli sopiva paussi piipahtaa reaalimaailman puolella).

Vieraillessani isäni luona löysin jääkaapista shampoopullon. Vauvana minut taas unohdettiin kyläpaikkaan - en tiedä kuinka pitkälle muu perhe oli ehtinyt autolla ajaa ennen kuin tämä kävi ilmi. En myöskään tiedä kuinka pitkään neuvoteltiin, että palataanko hakemaan vai annetaanko olla.

Kerran isäni ex-vaimo (ei, tämä ei ole kiertoilmaus omasta äidistäni) tuli kyläilemään ja isäni sijaan löysi rappukäytävästä asunnon edestä TV-vastaanottimen sekä sepposen selällään olevan oven. Eikä ketään kotona. Kyseessä ei ollut asuntomurto, vaan että kesken TV:n roudauksenisälleni oli tullut yhtäkkiä jotain tärkeää mieleen ja hän oli lähtenyt hoitamaan asian saman tien.

Itse en juuri muuhun pysty kuin olemaan täysin kuulematta mitä minulle sanotaan tai unohtamaan suihkussa kaikkien niiden ajatusten keskellä en pysty muistamaan, mitä olen viimeisten minuuttien aikana tehnyt, joten joudun todennäköisesti pesemään hiukset pariin kertaan ennen kuin voin olla varma, että olen tämän päivittäisen rituaalin saanut hoidetuksi.

(Ihan ykköskamaa unohtelun saralta löytyy jo aiemmin suosittelemastani Barcelona-blogista Euroopan reunalla.)

Joskus oikein harmittaa, että ei ehdi muistaa tai rekisteröidä kaikkia ajatuksia joita päivän aikana mieleen tulvahtaa. Tämän vuodatuksen jälkeen voikin olla tyytyväinen,että on saanut tämän ajatustenjuoksun kirjoitetuksi ja tallennetuksi jälkipolville, eikä sitä voi enää unohtaa- ei vaikka ehkä haluaisikin.