Olen ollut viime vuosina muka huomaavinani keski-iän lähetystyvän. On nähty ensimmäinen harmaa hius, keskivartalo ei tahdo pysyä kurissa eikä möykkäelämä ole kiinnostanut enää vuosikausiin. Nuorisokin alkaa vaikuttaa remusakilta, jonka musiikkimakua en ole enää vähään aikaan ymmärtänyt (rytmisesti artikuloitu runous ei vastaa omia käsityksiäni säveltaiteesta, menee lähemmäksi tarinankerrontaa IMHO).
Tänään huomasin kuitenkin ensimmäisen kerran jotain hyvin konkreettista, joka tuntui luita ja ytimiä myöten. Olen aina silloin tällöin saanut raivattua hetken hereilläoloaikaa omakohtaisten kulttuurinautintojen harrastamiseksi - suomeksi sanottuna pianonpimputteluun. Yleensä ensimmäiset 20 min menee sormien lämmittelyyn ja asteikkoihin, jonka jälkeen nivelet ja lihakset ryhtyvät tottelemaan kohtuullisesti sitä mitä yläkertaa yrittää niille kertoa. Tässä vaiheessa päästään sävellysten pariin ja oikeiden biisien soittamiseen.
Tänään ei kuitenkaan puolenkaan tunnin jälkeen asteikot lähteneet luistamaan niin kuin ennen (viimeksi kuukausi sitten). Eivät taittuneet duurit eivätkä mollit kuudestoistaosina 120 bpm:n tempossa. Tältäkö se tuntuu kun oma kroppa ei tottele??
Huomenna on otettava revanssi - tätä ei kyllä jätetä tähän!
