Kummastuttaa välillä tämä paikallisten käsitys intimiteetistä ja toisten kunnioittamisesta. Viikko sitten eräs espanjalaisen viihdemusiikin suuri stara kuoli syöpään ja TV:stä ei sitten ole muuta tullutkaan kuin viime hetkien jännittämistä, menehtymisen päiväna kaikki TV-kanavat kertoivat yhtäaikaa samaa uutista, ja hautajaisetkin taltioitiin useamman kanavan voimin.
Tätä viimeistä vähän kauhistuneena katselin, kun julkisen varsin emotionaalisen seremonian aikana surevista sukulaisista näytettiin reippaanlaista lähikuvaa. No, ehkä tämän vielä ymmärtää mutta kun suku oli halunnut varsinaisen maahanpanon* olevan hyvin hyvin intiimi tilaisuus, jonne ei päästetty kuin ihan muutamat lähimmät sukulaiset, niin TV-ryhmä oli sitten vuokrannut helikopterin, josta tätä tilaisuutta voitiin sitten kuvata kun muutoin ei hautausmaalle päästetty.
(* Täällä ei vainajia haudata maahan vaan muurataan seinään. Pääsiäisena räpsittyjä kuvia eräältä hautausmaalta tulee tänne blogiin parin päivän päästä.)
Tämä tilaisuus ei tainnut kuitenkaan olla yhteiskunnallisesti niin tärkeä, sillä kaikkien paikalle tulleiden kuuluisuuksien ja kulttuurihenkilöiden joukosta ei löytynyt valtakunnan kuningasta. Hänenhän on vähän niin kuin paikko olla paikalla aina kuin jotain todella tärkeää ja oleellista tapahtuu. Hänet tosin nähtiin varsin näyttävästi Mestareiden liigan loppuottelussa onnittelemassa voittanutta joukkuetta.
Yhteenvetoni ja johtopäätökseni tapahtuneesta on, että maasta ei löydy niin merkittävää taiteilijaa tai artistia, jonka hautajaiset olisivat tärkeämmät kuin espanjalaisen (anteeksi, tässä tapauksessa katalonialaisen) jalkapallojoukkueen kansainvälinen menestyminen.
Takaisin vielä tuohon hautajaisteemaan. Avovaimon isäisä kun kuoli rauhallisesti kotikylässään niin pari minuuttia viimeisen hengenvedon jälkeen koko kylän väki ryntäsi sisään taloon tuomaan osanottonsa menetyksen johdosta. Eräs sukulaisista joutui toppuuttelemaan innokasta porukkaa roikkumalla ovenpieluksissa ettei joukko ryntäisi väkisin makuuhuoneeseen ennen kuin suku ehtisi vaihtaa vainajan vaatteet.
Seuraavana aamuna kyläläiset marssivat sisään jo kello 06 alkaen, joten tällä varmistettiin ettei perheelle anneta hetkenkään mahdollisuutta pysähtyä suremaan ja miettimään tapahtunutta.
Sama häiriköinti pätee myös sairaalareissuihin ja leikkauksiin. Olet sitten vaikka kuinka raunioina operaation tai synnytyksen jälkeen niin kaiken maailman tädit, sedät, serkut ja pitkäikaiset naapurit tulevat paikalle onnittelemaan tms., ja siinä sitten otat hymyilevänä kaikki vastaan vaikka mieli tekisi vain olla ja levätä. Tässä mielessä suomalaisten toisten kunnioittaminen ja varsinkin sairaala-ajan rauhoittaminen kuulostavat varsin miellyttäviltä tavoilta. Täkäläisille kun ei riitä että lähetetään viesti, kortti tai terveiset, vaan paikalle on tultava henkilökohtaisesti ja siten varmistettava, että on tullut nähdyksi ja kuulluksi.
Huomenna on sitten aikainen herätys, että ehditään sairaalaan ennen kuin appi viedään neurologin leikkauspöydälle. Koko perhe on hyvin valmistautunut tilanteeseen hyvin ja eiköhän kaikki mene hyvin. Kirurgi johtaa tunnettua ja hyvämaineista tiimiä, ja kohtelee potilaita erittäin hyvin, kuuntelee ja informoi ja muutoinkin omaa erinomaisen psykologisen silmän.
Kuitenkaan huomisen sankarin ja vaimonsa perikatolilainen tapa sanoa “Hei hei ja huomiseen!” lisäämällä perään pääte “jos Luoja suo” ei yllättäen tunnukaan enää pelkältä muodollisuudelta.
