Lomat loppuivat jo viikko sitten. Olihan se mahtavaa nukkua yhteentoista, syödä aamiaista puolenpäivän aikaan ja sitten raahautua “töihin” rannalle viideksi tunniksi lukemaan ja makoilemaan, ja välillä pulikoimaan lapsen lailla Atlantin aaltoihin. Ihan sellainen vanhan ajan (tai lapsuuden) loma, jolla ei tehty juuri mitään. Ei aikatauluja, ei tehtäviä tai etukäteen suunniteltuja aktiviteetteja päivän varalle. Paljon lukemista, torkkumista ja ihan vain tyhjän panttina olemista.
Noista tunnelmista olikin sitten hankala orientoitua takaisin työhön. Ensimmäiset kolme päivää menivät ihan hyvin mutta sitten alkoi taas sama työrytmi kuin ennenkin, loppuviikosta tuli taas 13 tunnin päiviä ja stressilukemat nousivat vikkelään samoihin lukemiin kuin vähän ennen lomiakin.
Cádizin rannoilla Andaluciassa ei ole niin täyttä kuin monilla muilla alueilla, vaikka ne ovatkin oikein hyväkuntoisia ja miellyttäviä, ja niitä on paljon. Rantojen läheisyyteen ei ole rakennettu hotelleja eikä juuri muitakaan rakennuksia, joten varsin luonnontilaisia ovat verrattuna TV:stä tuttuihin suuriin turistikeskuksiin. Huoneistojen vuokrat ovat massaturismihotelleihin verrattuna aika paljon kalliimpia, mutta muutoin eläminen ja oleminen kävi varsin edulliseksi. Hinnat ravintoloissa, kahviloissa ja myöskin asuntojen myyntihinnat olivat keskimäärin 50% halvempia kuin täällä Barcelonassa (joka muuten taitaa olla koko Espanjan kallein kaupunki). Maitokahvi paahtoleivän ja leivonnaisen kanssa ei paljoa maksanut edes kylän vanhimmassa ja melko arvostetussa kahvilassa, olisiko ollut kaksi euroa per nuppi.
Pari postausta sitten mainitsin jossain kommentissa että tänne blogiin tulee helposti enemmän vuodatettua negatiivista purnausta kuin paikallisten olojen positiivisia puolia. Koetan tästä eteenpäin parantaa tapojani, vaikka hankalaa se saattaa olla syystä että kun ei paikallisille viitsi liiaksi kertoa mieltä hiertävistä asioista niin sitten niitä tulee purettua kirjoittamalla. Siitä syystä näkökulmat saattavat olla hieman vinoutuneita ja yksipuolisia.
