Tapas-blogi

Otin ja tein sen taas. Sanoin itseni irti työpaikasta, joka ei mahdollista minkäänlaista yksityistä elämää, tai ylipäätään elämää työpaikan ulkopuolella. Viimeiset puoli vuotta on “kittuuteltu” projektimeressä, 10-11 tuntia päivässä muutamat viikonloput ja juhlapyhät mukaanlukien. Muun muassa suomalaista jouluaattoa vastaavana pyhäpäivänä olimme suurin osa henkilökuntaa toimistolla töissä, muutamat myös seuraavana “joulupäivänä”. Ja täällä kukaan mistään ylityökorvauksista puhu.

Tämän jälkeen tehtiin kaksi viikkoa hommia tauotta aika totaalisessa kaaoksessa. Sen jälkeen on tilanne sen verran rauhoittunut, että vain neljänä viikonloppuna on koodaajien täytynyt työpaikalle vääntäytyä, kun 50 tunnin viikottainen työpanos ei ole riittänyt. Tiimi on aika loppuunpalanut, yksikin kaveri tuskaili eilen että kai se on jossain laissa määrätty että kahden työvuoron välissä pitäisi olla yleensä 12 tuntia vapaata. Ja toinen kaveri oli käynyt läpi itsekseen viimeisen vuoden tapahtumia, kotoa poismuuttamista, uutta työpaikkaa ja kaikkea siihen liittyviä odotuksia ja toiveita, ystäviään ynnä muuta, ja lakonisesti totesi että viimeiseen puoleen vuoteen ei ole kai lainkaan elänyt kun ei muista juuri mitään tapahtuneen.

Tilanteen hektisyyttä kuvastaa myös se, että yhtäkin kiireellistä ja asiakkaalle tärkeä äpuolen tunnin työpanosta on ollut mahdotonta järjestää viimeisen 2 kuukauden aikana. Hommasta vastaava ohjelmoija kun on ollut sen verran ylibuukattu, ettei 6 muun projektin ohella ole jäänyt missään vaiheessa tuollaista “ylimääräistä” 30 minuuttia asian loppuun saattamiseksi. On siinä asiakkaalle selittämistä, että miksi yksinkertaisen asian hoitamiseen menee kuukausia, ja toinen asiakas huomauttamaan että miksi heidän projektinsa ei ole edennyt neljännesvuoteen juuri mihinkään. Siinä kun ei voi sanoa että sori kun meillä on ollut vähän muuta tekemistä, ja että viimeisen 3 kk aikana on porukkaa lapannut vähän suurempaa vauhtia ulos kuin mitä uutta on tullut tilalle (suoraan ja epäsuoraan laskettuna 7 on lähtenyt, allekirjoittanut mukaan lukien - se on aika paljon alle 15 hengen firmassa).

Minulla loppui usko jo pari kuukautta sitten ja ehkä olen tullut jossain mielessä rasistiseksi, kun olen päättänyt etten enää koskaan mene töihin pieneen ja kasvavaan teknologiayritykseen, jota johtaa työnarkomaani latino. Mielummin sillan alle asumaan, siinä olisi enemmän omaa elämää ja aikaa kuin nykyisessä orjuudessa.

Uutta hommaa pääsen kuitenkin aloittelemaan jo parin viikon päästä, tällä kertaa hyvän ystäväni perustamassa firmassa (huom. suomalainen pomo!!!). Töitä voin tehdä pääsääntöisesti mistä vaan missä on netti- ja puhelinyhteys - eli käytännössä kotoa käsin. Ja sehän sopii varsin mainiosti tällaisen muutaman viikon ikäisen pojan vanhemmalle.