Tapas-blogi

On aika palata blogin alkujuurille ja kirjoittaa enemmän henkilökohtaisia kuulumisia kuin ihmetellä toisen kulttuurin toimintatapoja ja -malleja. Alunperinhän ryhdyin kirjoittamaan lähinnä omalle perheelleni ja kavereilleni siitä, mitä kaikkea täällä tapahtuu ja mitä mielessä liikkuu, jotta Suomeen kyläilemään tullessa ei tarvitsisi neljäänkymmeneen kertaan kertoa samoja asioita. Ongelma ei ollut samojen asioiden kertaamisessa vaan siinä että siihen kului suhteettomasti aikaa, enkä sitten enää itse saanut kuulla mitä sille toiselle osapuolelle oli viimeisen puolen vuoden tai vuoden aikana tapahtunut. Eikä kovin pieniä arkisten asioiden yksityiskohtia tahdo kuukausien päästä enää muistaa.

Avaan samalla uuden kategorian Aleksille, joka on nyt jo yli 4 kk ikäinen. Häneen liittyvät tarinat eivät luultavasti satunnaista kävijää juurikaan kiinnosta, mutta luultavasti hänen isovanhempiaan sekä setiä ja tätejään saattaa kiinnostaa minkälaista kakkaa milloinkin on vaippaan ilmestynyt ja mitä uusia liikkeitä, eleitä ja ääniä kaverista lähtee. Samaisen lähipiirin pitäisi myös tietää mistä valokuvat ja videopätkät löytyvät (tänään en sinne mitään uutta kuitenkaan laita, päivityshommat teen vasta viikon päästä tai milloin nyt ehdinkin].

Aleksin nimi valittiin sillä perusteella, että se olisi helppo lausua molemmissa maissa eikä siihen liity heti suoraan mitään ivaavaa runoelmaa tai lorua. Täältä kun löytyy nimet Alex ja Alexis, joten luulimme että mitään ongelmaa ei syntyisi. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että Espanjan pään isovanhempien kotikylässä ja -seuduilla ei osata lausua x-kirjainta, eli siis suomen “ks”-yhdistelmää. Joten täällä häntä osa suvusta kutsuu nimellä aLEssi (paino toisella tavulla). Taksikin on näiden suussa “tassi”. Ottaa päähän ja korvaan, mutta minkäs teet - ei kai niitä voi kieltääkään kutsumasta nimeltä, ja uuden äänneyhdistelmän opettelu on utopistista. Mutta Madridin ja Barcelonan alueella toimii nimi ihan hyvin, paitsi tuo kirjoituspuoli. Tähän mennessä on tullut vastaan jo aiemmin mainitut “Alex”, “Alexis”, ja sitten “Alexi” ja “Aleksis”. Sukunimestä löytyy jo melkoinen permutaatiomäärä eri variantteja, yleisimmillään “Carvonen”, “Carvonon”, “Carbonell” (tunnettu oliiviöljymerkki) ja niin edelleen.

Itseni esittelen puhelimessa usein nimellä Anti, Andy tai Antonio Carbonell, se kun on helpompaa kuin tavata aina se oma etu- ja sukunimi kirjain kirjaimelta. Työsähköpostiosoitteeksi ilmoitan puhelimitse Antin sijaan yksinkertaistaen pelkän ak:n (ak@firmannimi.com), mutta yrityksen englanninkielinen nimi on jo monelle puhelinvaihteelle ylitsepääsemätön ongelma. Käännän sen espanjaksi ja koetan lausua niin kuin se kirjoitetaan, näillä kolmella eri ilmaisumuodolla päästään yleisimmin jonkinlaiseeen yhteisymmärykseen siitä, kenen kanssa puhelimessa oikein ollaan ja mitä yhtiötä oikein edustan.

---

Ja nyt sitten beibe-asioihin. Periaatteessa tällaiset “merkkipäivät” kirjataan johonkin vauvapäiväkirjaan jota ei takuulla ulkopuolisille näytetä syystä että ketään ei tällaisilla asioilla haluta tappaa silkkaan tylsyyteen. Teen sen kaikesta huolimatta tänne blogiin syystä että tämähän on oikeastaan ainoa päiväkirja mitä kirjoittelen. Ja saattepahan samalla siellä Suomessa (tai missä lienette olettekin) ihmetellä minkälaisten asioiden parissa täällä aikaa tapetaan.

Taustalle tunnelmaa kohottamaan ääninäyte Aleksi puhelahjoista. Kyseessä on taltiointi kesäkuun ensimmäiseltä päivältä, jossa nuoriherra kertoo minkälaista unta on juuri nähnyt:

30.3.2008

Samana päivänä syntyneen serkun ristiäiset Suomessa. Aleksi löytää ensimmäistä kertaa omat kätensä, pistää ne nenänsä eteen ja tuijottaa niitä kieroon. Yrittää raukka jutella Mikiltä saadun aurinkolelun kanssa (lelu on kiinnitetty kopan kahvaan).

29.5.2008

Tutti löytää tiensä jo toista kertaa omaan suuhun. Siis niin että se kumipuoli on suussa ja kahva suun ulkopuolella.

30.5.2008

Aleksi nukkui 10 tuntia yhteen menoon ja oli syömättä 11 tuntia. Vapaaehtoisesti, mitään kemiallisia tai homeopaattisia vippaskonsteja saatika pakottamista ei käytetty. Toistaiseksi metodina ns. vapaa kasvatus

Viimeisen viikon aikana on melkein nauranut ääneen, ja puhe (tai miksi sitä mongertelua voisi kutsua) on muuttunut selvästi kovaäänisemmäksi. Keuhkot ovat tainneet vahvistua kun ilmaa riittää tuollaiseen höpökäyttöön.

Musiikki näyttääpi valikoivasti kiinnostavan. Ollaan kuunneltu putkeen yli puolet Vivaldin Vuodenajoista (mikään lässyversio ei kelpaa vaan The Helsinki Stringsien ja Reka Szilvayn rokkiversio, josta löytyy dynamiikan ääripäitä vaikka muille jakaa). Puolen tunnin kuuntelusessiota saattoi avittaa iTunesin visualisaatioefektit.

Vivaldin lisäksi jotkut Mozartin jutut tuntuvat menevän läpi, varsinkin jos isä niitä “kapellimestaroi” (luulen että musiikin eleellinen visualisointi avittaa jo pientä lastakin ymmärtämään mistä on oikein kyse - ainakin sillä on paljon hauskempaa kun joku elehtii ja pelleilee musiikin tahdissa). Bach ei mene läpi, ei ainakaan pianolla soitettuna. Aku Ankka-komppi tosin maittaa (pianoreperutaaria rajoittaa se että sitä voi soittaa vain yhdellä kädellä kun toisella täytyy pitää lasta sylissä). Toisinaan Aleksi jaksaa istua vartinkin isän sylissä ja ihmetellä kun jonkun iso räpylä soittaa asteikkoja ylös ja alas, tai tuota juuri mainittua Aku Ankka-komppia (pistän joskus ääninäytteen mukaan).

31.5.2008

Martti-sedän lakkiaiset ja Pauli-setä juoksemassa Tukholman maratonia. Helsingissä ja Tukholmassa paremmat säät kuin täällä Barcelonassa. Aleksi löytää omat jalkansa istuessaan aamulla isänsä vatsan päällä.

7.5.2008

Omituisia tapoja:

• Puree kuin (hampaaton) koira. Työntää omat tai jonkun muun sormet suuhun, puree tiukasti ikenet yhteen ja riuhtoo päätä oikealle ja vasemmalle samalla muristen. Mistäköhän nämä geenit ovat peräisin?
• Varsinainen mankeli kehdossa. Pyörii ja hyörii puolelta toiselle, tarttuu lakanoihin ja roikkuu niissä, tuijottaa vakoista seinää ennen nukahtamista (alle 2 cm etäisyydeltä), nukkuukin kai hetkittäin silmät auki?
• Kädet vispaa kuin kiinalaisella (rahaonnea tuottavalla) kissalla. Kissasta löytyy joku videopätkäkin.
• Ei naura vieläkään ihan ääneen, juttelee vähemmän kuin viikkoja aikaisemmin. Mutta laulaa oikein voimakkaasti puoli tuntia ennen nukahtamista.
• Pianonsoitoin katselu maittaa (ei tosin Bach eikä Sibbe).

13.6.2008

Tänään on ensimmäistä kertaa imeskelty päärynää. Vaikutti varsin positiiviselta kokemukselta.

14.6.2008

Koko päivä ulkona, käytiin syömässä isolla porukalla Ciudad de Imágen -nimisessä keskuksessa. Paikalla oli mummi, erilaisia tätejä ja setiä sekä pikkuserkkuja, ja muita vanhempien tuttuja. Syönnin jälkeen tultiin kiireesti mummolaan kun televisiosta alkoi Espanja-Ruotsi -fudismatsi. Siitä syntyi sen verran melua ettei nukkumisesta tietenkään tullut mitään (sillähän ei ole mitään tekemistä asian kanssa että nämä sedät ja varsinkin tädit halusivat jatkuvasti kukin vuorollaan pitää Aleksi sylissä). Joten päikkärit jäivät lopulta väliin ja Aleksi-rukka nukahti kesken iltapalan isänsä syliin. Tämä on muuten ensimmäinen kerta kun nukahtaa a) kesken syömisen tai b) jonkun syliin. Yleensä pistetään kaveri jo ennen nukahtamista omaan koppaan tai jonnekin makuuasentoon, mutta tällä kertaa ei ehditty.

Kääntyi ensimmäistä kertaa selältä vatsalle (apua!). Toisinpäin on jo tuttua hommaa…

Jesús, 8-vuotiaan Victorin isä, neuvoi Aleksi isää käytännön asioissa:

“Opeta lapsesi sanomaan ‘mamá’. Toista sitä koko ajan lapselle, mielellään kaksi kertaa peräkkäin ‘mamá, mamá’ - ei koskaan ‘papá’. Sitten kun lapsi herää kolmelta yöllä mihin tahansa vaivaan tai painajaiseen niin usko pois, on sinulle eduksi jos lapsen suusta tulevat ensimmäisenä sanat ‘Mamá, mamá!’.”

Täytynee pitää vinkki mielessä.