17-18.10.2008
Frankfurt–Doha
Kello kaksi yöllä luulisi olevan muutakin tekemistä kuin naputella läppäriä jossain Jordanian ilmatilassa, mutta naapuripenkkien perhe pitää pedanttisesti huolen siitä ettei mistään lepäämisestä tule ainakaan mitään. Ensin isäntä tarjoaa kyynärpäätään vartin välein meikäläisen kylkeen, ja sitten hyvin aika hurjaan vauhtiin päästetty poikansa ei saakaan enää unta, ja huutaa tuossa kurkku suorana kuin olisi ympärileikkaus ilman puudutusta parhaillaan käynnissä. Tosin se ei taida kuulua edellä mainitun perheen uskontoon, mutta tulipahan nyt tuollainen vertaus jostain mieleen.
Saas nähdä miltä viikko ilman perhettä oikein tuntuu. Viimeksi – Aleksin ollessa parin kuukauden ikäinen – muutaman päivän aikana kaveri tuntui muuttuneen niin paljon, ettei tahtonut enää samaksi pojaksi tunnistaa. Toivottavasti tällä kertaa ei käy samalla tavalla.
Kun kerran asia otettiin esille niin kerrotaan nyt sitten näitä perhe- ja vauva-asioita. Tosin ei ainakaan omasta mielestäni 8kk ikäinen ole enää vauva vaan pikkulapsi. Vauvat on niitä avuttomia kääryleitä, jotka eivät juuri muuta tee kuin syö, nukkuu ja kakkaa. Kuvaan eivät kuulu tiukka oma tahto, edistynyt kommunikointi ja ääntely, eivätkä tanakka neliraajakonttaus. Viimeksi mainittu lähti kunnolla käyntiin viime perjantaina, eli tasan viikko sitten.
Pari hammastakin on tullut, jo monta viikkoa sitten, niillä se kaveri laulattaa pinnasängyn laitaa niin että raikaa. Ei yhtä ellei toista: tasan kuukausi sitten nousi seisomaan, ja tämän jälkeen ei sitten mikään alle 80 cm korkeudella ole jäänyt rauhaan.
Kommunikoinnissa ollaan päästy jo siihen, että osataan sanoa käsipäivää ja nauraa räkättää päälle. Tämän opetin 2 päivää sitten. Siis sen käsipäiväää-homman, nauramisen se on jostain kehittänyt ihan itse. Mistä lie assosioinut.
—–
Tapasin viikko sitten myös edellisen työpaikan porukkaa. Käytiin ulkona syömässä ja katsottiin mihin päin maailma makaa. Siitä en päässyt ihan kärryille, sillä paikalla oli sen verran monta katalaanidominoivaa joten suurin osa keskusteluista käytiin kielellä, joka pisti meikäläisen aivot miettimään pöydässä ihan muista asioita. Taisi olla nyt vika kerta kun ihan tällä kokoonpanolla lähden ulos. Tylsää olla seurassa mutta ulkona keskustelusta. Tuli parin vuoden takainen ranskanreissu ihan mieleen – jäimme siellä syömään illallista majatalon omistajien kutsumina, paikalla oli muutama ranskalainen vieras ja vajaa puolet meistä oli ulkomaalaisia. Keskustelut käytiin 95% ranskaksi, ja me ulkomaalaiset katselimme vierestä että onpas tämäkin. Ruoka oli kuitenkin taivaallisen hyvää.
Tuolla ex-työpaikkani tapaamisessa ei ollut yksi kaveri paikalla. Tai oli se ollut ihan alkuillasta, mutta silmät olivat alkaneet tapittamaan sellaisella tavalla, että kaveri oli sanonut että ehkä on parempi lähteä kotia päin, muiden puheesta kun ei enää saanut selvää ja alkoi tilanne tuntua ahdistavalta. Tämä kaveri on ollut 2 viikkoa sairaslomalla, täydellinen burn-out, kaveri meni ns. kestorajoille ja siitä reippaasti yli, stressi ei lauennut ja unikyky hävisi tyystin. On vetänyt siitä lähtien vahvoja rauhoittavia, eikä siltikään pysty edes tutussa porukassa olemaan ulkona pariakymmentä minuuttia enempää.
Etteivät ne aiemmat kertomukset työn inhimillittömyydestä ole ihan tuulesta temmattuja. Tämä seonnut kaveri oli muuten omistajan ja toimitusjohtajan veli, joka kertoo jotain pomon etiikasta ja johtamistaidoista – laittaa nyt oma veli niin kovan työtaakan alle että häneltä menee vakavasti terveys. Eikä asia tullut takuulla yllätyksenä, olinhan tästä hänen kanssaan puhunut useaan kertaan viimeisten 3 kuukauden aikana kun firmassa olin töissä.
Samana viikonloppuna luin vielä paikallisesta Hesarista jutun aiheesta. Useat työntekijät tekevät 55-tuntisia työviikkoja vuodesta toiseen, korvauksetta ja kovan paineen alla. Artikkelin mukaan jopa 15% kaikista työntekijöistä kärsii burn-outista. Se on mielestäni huiman korkea luku, joka kahdeksas. Syyn tähän artikkelissa sanottiin olevan huonossa managementissa (hallinnossa), ja tähän on allekirjoittaneen helppo yhtyä. Tähän on helppo päästä kun etujärjestöillä ei ole riittävästi valtaa, valvontaa ei ole, sopimusten rikkomisesta ei rangaista, ja vielä kun ilmiö on maanlaajuinen ja yleisesti hyväksytty käytäntö: pomot eivät osaa hallita eikä organisoida, tuijottavat vain lukuja ja kohtelevat työntekijöinä osana tuotantovälineistöä, joka kestää mitä tahansa, ja jos ei kestä niin viallisen osanhan voin aina vaihtaa toiseen.
Onneksi ei tarvitse olla enää töissä noin huonosti johdetuissa yrityksissä.
Loppuun vielä anekdootti: ensimmäiset jouluaiheiset mainokset nähtiin jo syyskuun puolessa välissä. Nyt on tullut sitten jouluherkut kauppojen hyllyille. Kuis siellä Suomessa?
