Lapsen kanssa iltakävelyltä palatessa kävi mielessä että mitä tapahtuisi, jos olisin unohtanut avaimet kotiin, ja kännykkäkin olisi jäänyt sinne työpöydälle ulos lähtiessä. Estrella on juuri tänään iltamyöhään töissä eikä tule varmaankaan ennen puoltayötä, ja portinvartijankin työvuoro on päättynyt pari tuntia sitten.
Anopilta ja Estrellan siskolta löytyisi kyllä vara-avaimet, mutta eihän minulla ole heidän puhelinnumeroitaan. Liekö niitä löytyisi puhelinluettelostakaan tai numerotiedustelusta. Entäs jos soittaisin jollekin kaverille, tutulle tai tutun tutulle… Siinä sitten pikkuhiljaa karmea totuus minulle valkeni: en muista kenenkään puhelinnumero ulkoa!
Tai no muistan muutaman, kuten kolme omaa numeroa viidestä. Ja sitten neljä numeroa Suomeen, keskimäärin kolmen ja puolen tuhannen kilometrin päähän. Se ei paljoa lohduta, jos näilläkään henkilöillä ei ole espanjalaisten tukihenkilöitteni yhteystietoja. En siis muista ensimmäistäkään espanjalaista puhelinnumeroa ulkoa, en edes sitä numerotiedustelua.
Joten aika ohraisesti olisi käynyt tuossa tilanteessa. Pitäisi keksiä jotain tuollaisen varalle – ei se ole kovankaan työn takana unohtaa kännykkä tai avaimet, ja on vain ajan kysymys milloin ne jäävät molemmat samalla kertaa.
Voisi olla turhaa yrittää painaa mieleen kolmea neljää tärkeintä numeroa, ja vielä turhempaa olisi kirjoittaa niitä millekään paperille muistiin. Jos puhelin voi jäädä kotiin niin takuulla kaiken maailman lippuset ja lappusetkin sinne jäisivät. Pitäisikö numerot tatuoida vaikka kantapohjiin? Nykyään tosin numerotkin vaihtuvat tuhka tiheään, ainakin työpaikkaa vaihtaessa, ja tuskallista olisi istua tatuoijan operoitavana muutaman vuoden välein (ja jalkapohjiin tatuointi on käsittääkseni vielä hirmu kivuliasta).
Lopulta keksin keinon: muista kyllä omien kotisivujeni osoitteen, joten kopioin sinne nettiin ne tärkeimmät puhelinnumerot. Nettiyhteys nyt joltain naapurilta kuitenkin löytyy, kun ikkunaan koputtaa ja kysyy. Joten ongelma on ratkaistu sillä ehdolla että lähistöllä on joku, jolla nettiyhteys, hidas kännykkä-sellainenkin käy.
–
Sitten olisi vielä toinen varatoimenpiteisiin liittyvä asia hoidettavana. Nimittäin Suomi-turneella tai sieltä palatessani olen kadottanut varalasini. En näe ilman rillejä käytännössä mitään, en edes omia sormia (ellen pidä niitä alle 15 cm päästä nenästä).
Niin että jos Aleksi vielä sattuisi suutuspäissään lyömään isänsä lasit tanakasti tanneriin, tuhannen palasiksi, juuri sillä kertaa kun olen unohtanut avaimet ja kännykän kotiin niin hukka meidät perisi. En pystyisi lukemaan niitä tärkeitä puhelinnumeroita siltä kahden tuuman näytöltä, ja pitäisi kai pyytää jotain poliisia viemään meidät jonkin kuivaan paikkaan, ja vielä hankkimaan pojalle vaihtovaipat ja maitoa. Siinä sitä sitten köllöteltäisiin putkassa odottelemassa että viranomaiset etsintäkuuluttavat avovaimon tai anopin, jotta saataisiin ilman väkivaltaa asunnon ovet auki. Tai sitten kutsutaan paikalle vielä palokuntakin, joka voisi moottorisahoin ja kompressoripihdein pistää oven sellaiseen kuntoon, että vuokraisäntä muistelisi sitä vielä eläkepäivillään. Ellei sitten jo ole eläkkeellä… no sitten hänen poikansa tai leskensä voisi muistella niitä menneitä aikoja kun poliisit ja palokunta kävivät hajottamassa paikat ja vielä pyynnöstä. Ei sitä enää mutta kyllä sitä silloin ennen vanhaan osattiin.
