Tapas-blogi

Näin pienen lapsen vanhempana voi ajatuksiin tulla kaikenmaailman katastrofeja, joiden vuoksi lapsen tulevaisuus voisi olla vaarassa. Varsinkin kun täällä Espanjassa lapsen perhe on varsin pieni, ja se mahtuu kokonaisuudessaan yhteen henkilöautoon isovanhempineen, täteineen ja setineen päivineen. Sellaisella lastilla kun ajaisi riittävän pahan kolarin niin jäisi lapsi vallan ilman huoltajaa, ei koko maasta sellaista löytyisi.

Eilen käytiin kaksistaan autolla lähikylässä ostoksilla. Menomatkalla kauhistuin kun huomasin että olemme molemmat samassa autossa, ja pienillä kiemuraisilla kyläteillä kolarin mahdollisuus ei ole aivan pieni. Joku traktori kurvaisi kaarteessa eteen niin se voisi olla siinä, se meidän elämä. Entäs lapsi?

Jäljelle jäisi lapseton sinkkutäti ja isoäiti, joka on ehkä vähän liian iäkäs hoitamaan sataprosenttisesti pientä vipeltäjää seuraavat 16 vuotta. Tai no, eihän se vipellä enää samalla tavalla muutaman vuoden päästä, mutta silti. Täti taas on valinnut toisenlaisen elämäntavan, johon kyllä kummipoika mahtuu enemmän kuin upeasti, mutta täyshuoltajuus voisi olla aikamoinen elämäntavanmuutos 45-vuotiaalle yksityisyrittäjälle.

Omasta mielestäni paras vaihtoehto olisi, jos joku omista lapsellisista sisaruksistani kasvattaisi Aleksin, jos me molemmat biologiset vanhemmat lakkaisimme olemasta, tai olisimme muuten kykenemättömiä huoltajuuteen. Perhettä, sukua ja serkkuja löytyy pitkin maata, ja infrastruktuurikin olisi valmiiksi kunnossa. Ja valmis lapsiystävällinen koti. Tästä en ole tosin kenenkään kanssa vielä puhunut, ja sisaren lisäksi täytyy haastatella avio-/avopuolisokin. Ei se ole itsestään selvää, että haluaa tai voi ottaa huollettavakseen tuosta noin vaan jonkun toisen lapsen.

Niin että tässä pitäisi varmaan ryhtyä toimimaan samalla tavalla kuin asioistaan kunnolla huolehtiva valtiojohto: ei kaikkia munia samaan koriin kun matkustetaan autolla tai lentokoneella.