Vietin itsellisen viikonlopun omassa kodissa, taisi olla toinen kerta 6 vuoden aikana. Enpähän alkanut remuamaan vaan laitoin autoa, tutustuin jättikokoiseen autonromuttamoon (mielestäni voisi olla turistinähtävyys), nukuin päiväunia ja katsoin pari elokuvaa, joista toinen ihka oikeassa elokuvateatterissa. Cinematoskooppisen elämyksen jälkeen jäin keskustaan katselemaan ihmisten viikonlopunviettoa, sekin oli kuin elokuvaa olisi katsellut. Jotain joka ei liity omaan arkeen sitten millään.
Madridin keskusta on kuitenkin varsin tuttu, asuinhan samoilla kulmilla 12 vuotta sitten yhden vaihtovuoden verran ja myöhemmin muutaman vuoden suhteellisen lähellä. Kadut, baarit, ravintolat, hostellit olivat kaikki paikoillaan, tosin kaikkien paitsi katujen nimet ja omistajat lienevät vaihtuneet useampaan kertaan. Oli muutamia klassikkopaikkoja jotka olivat säilyneet ennallaan. Talouskriisi näkyy kiristyneenä kilpailuna, ja drinkkipaikkojen mainokset ja sisäänheittäjät vilisivät katukuvassa. Suomalaiselle alkoholistille olisi ollut tarjolla sellaisiakin kummajaisia kuin 2 tunnin happy hour, ”barra libre de cerveza” eli kahden tunnin ajan niin paljon olutta kuin haluaa, 5 euroa. Tämä siis viikonloppuna prime time-aikaan! Hinnat ovat näköjään tippuneet rajusti muutamassa vuodessa.
Outoa oli katsella kadulta ravintolan ikkunasta sisään ja nähdä pariskuntia ja kaveriporukoita syömässä ja viettämässä sellaista elämää, jota itsekin on ammoisina aikoina elänyt. Nyt sen vain näki ulkopuolelta ja ulkopuolisena, ihan samalla tavalla kuin turistina tallatessaan jonkun tuiki tuntemattoman kaupungin katuja ja tiiraillen paikallisten tapaa viettää vapaa-aikaansa.
Oudointa tässä oli se että samalla kuitenkin tallailin kotikaupunkini katuja, paikassa jossa olen elänyt yhteensä yli 5 vuotta, olin hyvin varma siitä etten voin vahingossakaan törmätä yhteenkään tuntemaani henkilöön. Olin todellakin kuin turisti vaikka en ollut matkannut yhtään mihinkään.
